Kääntäjä on tekstintuottamisen ammattilainen, tekstintekijä ja ammattikirjoittaja, jolta asiakas / käännöksen lukija voi perustellusti odottaa saavansa sujuvan, kieliopillisesti moitteettoman ja asiallisesti virheettömän käännöksen. Koulutetulta kääntäjältä on myös lupa odottaa, että esimerkiksi kielioppisäännöt ovat hallinnassa. Osa käännösten laadunvarmistusta on kielentarkistus, jota myös itse teen varsinkin ulkomaalaisille käännöstoimistoille. Varsin usein luettavaksi tulee myös viimeistelemättömiä käännöksiä. Tämä blogiteksti on syntynyt turhautumisesta siihen, että olen joutunut korjaamaan asiatekstikäännöksestä sellaisia virheitä, jotka kääntäjän itsensä pitäisi korjata ennen käännöksen palauttamista. Toivon, että tästä kirjoituksesta on hyötyä varsinkin kääntämisen opiskelijoille ja aloitteleville kääntäjille.

Perussääntö on se, että suomeksi käännettävässä asiatekstissä noudatetaan suomen kielioppisääntöjä ja kielenhuollon suosituksia riippumatta siitä, mistä kielestä käännetään. Seuraavaksi esittelen muutamia puutteita, joihin käännöksissä törmää jatkuvasti.

1. Lauseenvastike ja pilkku -rakenne

Suomen kielessä pääsääntö on edelleen se, ettei lauseenvastikkeita eroteta muusta lauseesta pilkulla. (http://www.kielitoimistonohjepankki.fi/ohje/95)

Pilkkua ei tule, vaikka alkutekstissä olisikin pilkku vastaavan rakenteen jälkeen. Ei tule, vaikka Helsingin Sanomissa, Ylen sivuilla ja muissa julkisissa teksteissä sitä näkee päivittäin. Ei tule, vaikka käännösmuistista tulisi pilkullinen lauseenvastike, jota kukaan ei ole vaivautunut korjaamaan.

Seuraava luettavuuden kannalta epäkiitollinen lauseenvastikerakenne ja siitä johtuva pilkkuvirhe on hyvin yleinen ohjelmistokäännöksissä sekä erilaisissa käyttöohjeissa:

To exit the screen, press X. -> Poistuaksesi näytöltä, paina X.

Suositeltava ja supisuomalainen rakenne täsmälleen saman asian ilmaisemiseen on tämä:

Poistu näytöltä painamalla X.

Lauseenvastikkeilla on kielenkäytössä ehdottomasti sijansa, mutta esimerkin kaltaisessa käyttöyhteydessä niitä kannattaa mielestäni ehdottomasti välttää. Samalla vältytään nimittäin myös pilkkuvirheen mahdollisuudelta ja saadaan siten eliminoitua kaksi vihollista yhdellä kielenhuollon säilän iskulla taistelussa huonoja käännöksiä vastaan: ei pilkkuvirhettä eikä käännöskielisyyttä, vaan kieliopillisesti virheetön ja suomen suoran sanajärjestyksen mukainen sujuva käännös.

2. Suomen kielessä sivulauseen eteen tulee pilkku. Tulee, vaikka alkutekstissä sitä ei olisi.

3. Prosentti- ja promillemerkkien, mittayksiköiden ja suureiden taivutus

Suomen kielessä esimerkiksi prosenttimerkki pitää taivuttaa varsinaisessa tekstissä. Prosenttimerkkiin (%) on siis liitettävä kaksoispiste ja oikea taivutuspääte. Tekstin ulkoasun ja luettavuuden kannalta helpompi ratkaisu on kirjoittaa prosenttimerkki auki (”prosentti”) ja taivuttaa se sitten asianmukaisesti (”prosenttia”, ”prosentilla” jne.).

Prosenttimerkin voi jättää taivuttamatta esimerkiksi taulukoissa, mutta varsinaisessa tekstissä se siis pitää taivuttaa. Pitää, vaikka alkutekstissä sitä ei taivutetakaan ja vaikka kukaan ei olisi siitä erikseen sanonutkaan.

Sama koskee myös mittayksiköitä ja suureita. Ei siis ”tässä 1 000 mAh akussa…” vaan ”tässä 1 000 mAh:n akussa…”.

4. Suomen kielessä pitää merkitä sijapääte numerolla ilmaistuun lukuun, jos luvun lukutapa ei ilmene seuraavasta, samassa sijassa olevasta sanasta. Ohjeet kannattaa katsoa vaikkapa Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta, joka kaikilla kääntäjillä tietenkin onkin käden ulottuvilla (sivut hiirenkorville kuluneina tai peräti ahkerasta selaamisesta irronneina).

Lisätietoja kohdista 2, 3 ja 4 on osoitteessa http://www.kielitoimistonohjepankki.fi/

5. Ylimääräiset välilyönnit pois ennen käännöksen lähettämistä

Tekstinkäsittely- tai taitto-ohjelmilla ja käännösmuistiohjelmien editorilla kirjoitettaessa sanojen väliin tulee pääsääntöisesti yksi välilyönti ( ). Vain yksi, ei useampia. Tämä pitää tarkistaa ennen käännöksen palauttamista, sillä juuri mikään ei turhauta kielentarkistajaa enempää kuin ylimääräisten välilyöntien poistaminen. Käännösmuistiohjelmissa segmenttien välillä voi joskus olla useampi välilyönti eikä sitä näe kääntäessään, jolloin asialle ei voi käännösvaiheessa mitään, mutta ne ylimääräiset välilyönnit, joista tarkistustoiminto herjaa, pitää silti poistaa käännöksen kielentarkistustiedostosta tai lopullisesta versiosta.

(Joskus alkutekstin sanojen välillä voi tietysti olla vaikkapa käännettävänä olevan tuoteluettelon taittoon liittyvä useampi välilyönti, mutta silloin asiakas yleensä huomauttaa, että myös käännöksessä pitää olla yhtä monta välilyöntiä. Tällöin noudatetaan tätä ohjetta.)

No onko se nyt niin tarkkaa, eikö tämä nyt ole vähän nipottamista?”

Oman koulutukseni ja työkokemukseni perusteella suhtaudun edellä esitettyihin asioihin oman työni perusasioina. Esimerkiksi pilkkusääntöjä voidaan verrata nuoteissa oleviin taukoihin: jos muusikko soittaa nuottiin merkityn neljäsosatauon sijasta joka kerta kokotauon sen takia, ettei hän viitsi opetella, mitä taukoa mikin merkki vastaa, tai jättää taukomerkin tyystin huomiotta, soitto menee pieleen ja voi olla, ettei sitä seuraavaa keikkaa tulekaan. Toki pilkkuvirhe on pienempi paha kuin pieni tai suuri asiavirhe käännöksessä, mutta edellä kuvaamani virheet ovat myös täysin turhia virheitä, joiden välttäminen ei suuria ponnisteluja vaadi, lähinnä asennemuutoksen ja viitseliäisyyttä asioiden opetteluun ja tarkistamiseen ennen käännöksen lähettämistä. Nämä eivät myöskään ole mielipide- tai mieltymyskysymyksiä, vaan kielioppisääntöjä, joita pitää noudattaa. Ammattikääntäjällä näiden perussääntöjen hallitseminen pitäisi olla ns. selkäytimessä, eikä niistä mielestäni pitäisi joutua huomauttelemaan käännöksen tarkistusvaiheessa.

Kokemus on myös osoittanut, että jos tällaiset perusasiat eivät ole kunnossa, myös käännöksen sisällön oikeellisuudessa on puutteita. Usein tällaiset puutteet ovat johdettavissa alkutekstin lauserakenteen liian orjalliseen noudattamiseen ja sanasanaiseen kääntämiseen. Esimerkiksi ”vakuutus menettää voimassaolonsa, jos…” on kömpelöä suomea, joka on syntynyt saksankielisen alkutekstin (”Die Versicherung verliert ihre Gültigkeit, wenn…”) sanasanaisesta kääntämisestä. Vakuutuksen voimassaolon päättymistä ei ilmaista suomeksi noin vaan sanotaan esimerkiksi, että ”vakuutus raukeaa/lakkaa/päättyy”. Alkutekstin kirjoittaja on ilmaissut tietyn asian tietyllä tavalla. Minä kääntäjänä olen kirjoittajaa kohtaan vastuussa siitä, etten väitä käännöksessäni muuta: jos kirjoittaja on kirjoittanut, että vakuutus päättyy, en saa kääntää, että vakuutus alkaa. Kirjoittajan lisäksi minun pitää kuitenkin ajatella myös käännöksen lukijaa siinä, miten käännän sen, mitä alkutekstin kirjoittaja on kirjoittanut. Kääntämisessä alkutekstin voi ajatella olevan muovailuvahaa, josta muotoillaan alkutekstin merkityssisältöä vastaava sujuva suomenkielinen teksti. Mikään mahti ei velvoita vastuunsa tuntevaa ammattitaitoista kääntäjää muotoilemaan tästä muovailuvahasta alkutekstin rakenteiden mukaisesti huonoa suomea, jota lukijan on työläs lukea tai jota tämä ei pahimmassa tapauksessa edes ymmärrä. Sen sijaan kääntäjän tavoitteena pitäisi aina olla sujuva ja selkeä suomenkielinen ilmaisu. Muuten tässä työssä ei ole mitään mieltä.

On myös muistettava, etteivät kaikki käännettäväksi tulevat asiatekstit suinkaan ole säkenöivän hienosti kirjoitettuja viestinnän helmiä, vaan ne on kenties kirjoittanut joku, jonka vahvuudet piilevät jossakin muualla kuin kirjallisessa ilmaisussa – eiväthän kaikki suomalaisetkaan ole selkeän ilmaisun hallitsevia kynäniekkoja jo syntyessään. Kääntäjän ei silti tarvitse tehdä käännöksestä yhtä huonoa kuin alkuteksti. Huonon alkutekstin kääntäminen vie vain enemmän aikaa kuin hyvin ja ajatuksella kirjoitetun alkutekstin kääntäminen, vaikka tälläkin on toki rajansa: joskus joudun toteamaan, että näillä edellytyksillä ja tässä ajassa tämä oli parasta, mihin pystyin (”kakasta ei saa konvehtia”, kuten ainakin tamperelaisten kääntäjien keskuudessa tunnettu toteamus kuuluu).

Entä enkö minä itse tee koskaan virheitä?

Kyllä teen. Joka ikinen kääntäjä tekee virheitä. Itse en tee pilkkuvirheitä lauseenvastikerakenteissa ja muistan taivuttaa prosenttimerkin ja mittayksiköt, mutta monissa muissa rakenteissa pitää aina katsoa kielioppioppaista, tuliko tähän nyt pilkku vai ei. Samoin pitää melkein aina tarkistaa, miten se sijapääte nyt merkittiinkään numerolla ilmaistavaan lukuun. Omista töistäni muistuu heti mieleen eräs käännös, johon kielenhuoltaja oli merkinnyt yhteen kohtaan huomautuksen, että virke oli ollut edelliseltä sivulta alkaen lähtien kielteinen. Olin siis kääntänyt virkkeen myönteiseksi, eikä edes oman tarkistuskierrokseni aikana soinut hälytyskello takaraivossa, että siinä olisi jotakin kummallista. Oli vain jäänyt kieltosana huomaamatta. Samoin olen kääntänyt maaliskuun iloisesti marraskuuksi, punaisen keltaiseksi, Bretagnen Britanniaksi, myymisen ostamiseksi ja niin edelleen. Onneksi nämä virheet ovat jääneet kielenhuoltajan haaviin ja asiakas on saanut kunnollisen käännöksen.

Omalle tekstilleen tulee tunnetusti sokeaksi. Siksi suhtaudun kielentarkistukseen omaa käännöstäni lähes poikkeuksetta parantavana ja sujuvoittavana rutiinivaiheena enkä herkkänahkaisen taiteilijan tavoin oman ylimaallisen hienon hengentuotokseni käpälöimisenä. Vastuu käännöksestä on silti minulla, ja minä päätän, hyväksynkö vai hylkäänkö korjausehdotukset. Minulla on myös asiakkaita, jotka arvioivat yhteistyökumppaneilla teetetyt käännökset ja antavat niistä arvosanan, joka vaikuttaa suoraan käännöstöiden saamiseen. Näistä arviointipalautteista olen saanut erinomaista osviittaa ja oppia ammatissani kehittymiseen. Kun käännökseni on saanut kehuja, yleisin maininta on ollut ”erittäin sujuva ja tarkka”, ja kohdissa, joissa olisi ollut vielä parantamisen varaa, arvioija on esimerkiksi todennut, että jokin lauserakenne oli ollut turhan raskas ja että alkutekstin rakenteesta olisi voinut ottaa vieläkin enemmän etäisyyttä kuin näillä työvuosilla uskallan jo huoletta tehdä. Näitä oppeja ja periaatteita noudatan myös itse, kun teen kielentarkistusta kollegojen käännöksille tai arvioin aloittelevien kääntäjien koekäännöksiä.

Lopuksi

Oikeakielisyys ja sujuvuus ovat siis osa käännöksen laatua. Kaikilla meillä on kokemusta huonoista käännöksistä (esimerkiksi Google Translatorilla tehdyt käyttöohjekäännökset tai konekäännökset, joita ei ole editoitu), ja internetissä on sivustoja, joissa naureskellaan epäonnistuneille ja virheellisille käännöksille, usein kyllä syystäkin. Kääntäjän ammattinimikettä ei ole suojattu, ja käännöksiä tuottavat myös monet, joilla ei ole riittäviä tietoja eikä edellytyksiä kääntäjän ammatissa toimimiseen. Ajattelen, että jos alamme tinkiä käännösten oikeakielisyydestä, sujuvuudesta ja tarkkuudesta, voimme pian heittää hyvästit koulutettujen kääntäjien ammattikunnalle. Nipottamisesta taas ajattelen, että kun omat käännökseni ovat jatkuvasti tarkkaakin tarkemman arvioinnin alla, miksi minun pitäisi olla yhtään vähemmän vaativa toisten käännösten tarkistamisessa varsinkaan edellä kuvaamieni perusasioiden osalta? Miksi minun pitäisi hyväksyä toisilta sellaisia virheitä, joita minulta itseltänikään ei hyväksytä? Kai jokaisen tätä työtä ammatikseen tekevän kääntäjän tavoitteena on sekä kielellisesti että asiallisesti laadukas käännös?

Käännöksen merkityssisällön oikeellisuus ja sen vaikutus laatuun on laajuutensa ja moninaisuutensa vuoksi oman blogikirjoituksensa arvoinen, ja sitä pohdin seuraavaksi ensi vuoden puolella.